Satatuhatta rakkautta

Pekka Jaakola, kertomus Eliaksen hiihdosta: Kerron Teille rakkaudesta. Tämä rakkaus on vienyt minulta usein kaikki voimat ja kerran jopa tajun. Yleisesti tunnetaan, että rakkauden symboli on sydän. Lääketieteellisesti on todettu, että tämän rakkauden seurauksena minulla on tavallista isompi sydän. Sitä on jouduttu korjaamaan kaksi kertaa. Tämä rakkaus alkoi vuonna 1958 maaliskuun toinen päivä kello 14.

"Suomen Yleisradio Lahti ja Salpausselkä. Tänään on Lahden maailman mestaruus hiihtojen ensimmäinen kilpailupäivä. Ohjelmassa on miesten 30 kilometrin hiihto. Suomi asettaa kilpailuun kuusi hiihtäjää." Näin aloitti sinivalkoinen ääni, legendaarinen radiotoimittaja Pekka Tiilikainen selostuksensa Salpausselältä vuonna 1958. Kilpailun voitti suomalainen Kalevi Hämäläinen. Kaikki kuusi suomalaista olivat kahdeksan parhaan joukossa. Sanaa doupping ei silloin tunnettu. Tämä Tiilikaisen selostus sai minussa syttymään rakkauden hiihtoon ja urheiluun, joka on jatkunut näihin päiviin asti. Siitä tuli elinikäinen harrastus ja jopa ammatti. Jo koulupoikana hiihdoin paljon. Minulla oli oma valaistu latu jo 1950- luvun lopulla Ontojoella Kallioisen pihapiirissä voimalaitoksen valonheittimien loisteessa. Eräänä päivänä hiihdoin 1,5 kilometrin latua 102 km.

1950-luvulla alkoi Suomessa laturetki-innostus. Sen luojana oli urheiluprofessori Tahko Pihkala. Kainuussakin järjestettiin laturetkiä, joista tunnetuin oli Elias Lönnrotin nimikkohiihto, Eliaksen hiihto. Vuosina 1958 - 2006 hiihdoin Eliasta noin 40 kertaa. Vuonna 1962 hiihdimme isäni ja siskoni Ailan kanssa Eliasta Vuokatin Urheiluopistolta 20 km Pohjavaaran koululle. Isä jatkoi omaa hiihtoa vielä 20 km Kajaaniin ja sieltä takaisin Vuokattiin. Minun ja siskoni oli sopimus kääntyä Pohjavaaralta takaisin.

Mutta. Minä lähdinkin vähän myöhemmin isän perään tarkoituksenani hiihtää Kajaaniin. Siskoni kääntyi viisaampana takaisin. Latu kulki kolme kilometriä Nuasjärven jäällä ja Rehjan saaren kautta Kajaaniin. Minulla oli kädessäni virkatut lapaset, jotka eivät hikisinä ja märkinä pitäneet jäällä puhaltanutta voimakasta tuulta ja kylmää. Käsiäni alkoi palella ja jouduin hiihtämään sauvat kainalossa. Kylmissäni väsyin ja uuvuin Nuasjärven jäälle. En muista miten, mutta jotenkin pääsin Rehjan saareen. Siellä ladun varressa oli siirtokivilohkare, jonka juureen käpristyin nukkumaan. Keväällä 2019 kävin katsomassa tätä kiveä. Se on noin metrin korkuinen siirtokivilohkare, jonka kyljessä on pikkupojan kokoinen kolo. Nukkumapaikalleni oli kasvanut reiden paksuinen koivu. Silloin sitä ei siinä ollut. Mutta uni ei silloin tullut. Väsyneenä ja kylmissäni jatkoin vaivalloisesti latua kohti Kajaania.

Vastaani tuli kaksi miestä, Veijo Kesäläinen ja Risto Nederström, jotka tunsivat minut ja totesivat pikkupojan väsyneen olemuksen. Nyt on Pekka-pojalla hätä. Sain syötäväksi heidän eväitään suklaata ja leipää. He neuvoivat minua menemään Polvilan taloon, joka oli ladun varressa seuraava asuttu talo.

Väsyneenä sain hiihdetyksi Polvilan taloon, jossa minua noin 40 vuotta vanhempi isäntä Aimo Härkönen otti minut hoiviinsa. Aimon isä oli 1920-luvulla Kajaanin ja Sotkamon välillä seilanneen höyrylaivan kapteeni ja minun äitini sisko Sylvi Jansa nuorena laivan kokki, jota nuori Aimo oli kiinnostuneena ihaillut. Kun näistä juttelimme Polvilan pirtissä, tulimme tutuiksi ja uupuneen pikkupojan ja Polvilan Aimo-isännän välille syntyi pitkäaikainen ystävyys. Aimo kertoi varusmiehenä osallistuneensa olympiakatsastukseen ja menestyneenä niin hyvin, että hänet valittiin Suomen partiohiihtojoukkueen kotiin jääväksi varamieheksi. Aimon ja Sylvin suhde ei kehittynyt tarpeeksi pitkälle, eikä Polvilan Joukosta tullut minun serkkua.

Tieto luvattomasta tulostani kohti Kajaania oli tavoittanut isäni ja hän kävi Polvilassa antamassa minulle uudet ohjeet, jotka olivat tarkemmat kuin Pohjavaaralla.

Toivuttuani ja kerättyäni voimia jatkoin matkaa hiihtäen Kajaaniin, josta sain Vuokatin asemapäällikkö Häkkisen perheeltä autokyydin takaisin Vuokatiin.

Myöhemmin olen ajatellut, että vierailu Polvilassa Elias Lönnrotin nimikko laturetkellä oli kulttuuriteko. Sillä Polvila on aikoinaan ollut Elias Lönnrotin koti.

Se mitä Polvilan pirtissä silloin tapahtui, on jäänyt pysyvästi mieleeni ja jopa luihin ja ytimiin. Siellä uupuneelle pikkupojalle tarjottiin syötäväksi lämmintä sekahedelmäkeittoa, joka ei meinannut millään mennä kurkustani alas johtuen väsymystilastani. Vielä tänäkin päivänä, jos syön lämmintä sekahedelmäkeittoa minua alkaa oksettamaan. Mutta jos syön kylmää, niin se maistuu hyvälle.

Vuoden 2022 kevääseen mennessä olen hiihtänyt jo yli 99400 km. Vuonna 2001 asettamastani tavoitteesta puutuu vielä vajaa 600 km. Nämä satatuhatta rakkauttani on minunkin mielestä mennyt jo mahdottomuuksiin.

Tämän urheilurakkauteni hedelmiä, lapsia ja lastenlapsia on siunaantunut paljon. Olen kokeillut 265 eri lajia ja kilpaillut virallisissa kilpailuissa 185:ssä eri lajissa. Kohta kysytte, että mikä on paras saavutus? Olen olympiavoittaja Veikko Kankkosen kanssa ollut yhtä aikaa saunassa. Ollessani vuoden 1993 Kainuun Rastiviikon pääratamestari, kirjoitti suunnistusguru Seppo Väli-Klemelä, että olen kokeillut urheilussa kaikkea, mutta hevospoolossa en ole ollut hevosena.

Teksti ja kuva Pekka Jaakola, latulainen